Mä muistan edelleen sen tunteen, kun kävelin ensimmäistä kertaa Bunkkerille. Haahuilin kieltämättä puoli tuntia Jätkäsaaressa etsien verkkoa, jotta voin tarkistaa sähköpostista, kuinka sinne paikalle nyt pääsikään. Tulin suoraan Kumpulasta KRR:n open skateen ja mulla oli olalla uusi valkoinen tekonahkainen Puman urheilukassi täynnä raskaita koulukirjoja. Jännitti niin, että meinasin monta kertaa kääntyä takaisin ja paeta kotiin.
Kuusi kerrosta rappusia ylös kylmässä ja pimeässä rakennuksessa. Kun mä suljen silmäni, mä haistan edelleen sen kylmän betonin, meriveden, ilmastointiteipin ja pulujen hajuyhdistelmän. Tulin paikalle puoli tuntia ennen kuin open skate alkoi ja kun löysin oikean kerroksen ja lattiaan teipatun radan, mun sydän hypähti ja tiesin, että enää ei voi - enkä halua! - paeta.
Luistelu oli odotettua helpompaa (vaikkakin aivan hirveää aluksi) ja ihmiset erilaisia, kiehtovia ja hieman pelottaviakin itsevarmuudessaan. Mulla meni kuukausia päästessäni selville näistä ihmisistä ja löytäessäni itseni niiden joukosta. Viikonloppu toisensa jälkeen on kulunut rullilla erilaisia lattioita pitkin liitäen ja joukkoon hivuttautuen. Karmea, pistävä hienhaju ei lähde rannesuojista useammallakaan pesulla enkä osaisi enää kuvitella päivääkään ilman näitä ihmisiä.
(c) Carlos Mönkkönen
Roller derbyn aloittamisen jälkeen mun elämäni meni täysin uusiksi. Kun itkee lankussa luisteltuaan kymmenen minuuttia täysiä Skinien perässä, löytää itsestään voiman jonka olemassaoloa on kaivannut niinä hetkinä, kun koulu- ja raha-asiat on painaneet ja pelkkä sängystä ylös nouseminen aamuisin on tuntunut liian työläältä. Luistelemaan ja luistimilla kikkailemaan oppiminen - saati sitten itse pelaaminen - on niin vaikeaa, että kun onnistuu yhdessä asiassa roller derbyssä, antaa anteeksi toisen asian, jossa on mokannut muussa elämässä.
Tälle lajille uhraa oman kehonsa lisäksi tosi paljon muutakin: valtavasti aikaa, energiaa ja rahaa. Joutuu hyväksymään sen, että on aivan avuttoman paska tässä lajissa alkuun ja siitä on noustava ja vahvistuttava, jos tavoittelee paikkaa edustusjoukkueessa tai jopa maajoukkueessa. Kun puolitoista vuotta sitten kävelin Bunkkerin rappusia ylös reidet hapoilla, olin aivan eri ihminen kuin tänään. En pelkästään vain fyysisesti vaan ehkä erityisesti psyykkisesti. Menin rikki ja hukkaan pienimmästäkin vastoinkäymisestä ja annoin ihmisten talloa mun yli. Mun nahka on sittemmin KRR:n ansiosta paksuuntunut ja musta on tullut sosiaalisesti aggressiivisempi: uskallan reagoida, jos joku kohtelee mua väärin. Joskus tietysti on huonoja päiviä ja tuntuu, että kaikki kohtelee mua väärin ja silloin tekisi mieli nakata luistimet hevon vittuun ja alottaa joku ihan toisenlainen harrastus. Vaikka käsipallo.
Kuitenkin jokaisten treenien ensimmäinen potku luistimet jalassa muistuttaa mua, miksi mä teen tätä. Jokainen aurajarrutus, jokainen hetki kun me joukkuekavereiden kanssa toimitaan yhdessä sulavasti kentällä kuin täydellisyyteensä hiottu mekaaninen kone. Mä teen tätä siksi, koska mä rakastan tätä lajia. Ja mä rakastan meidän joukkuetta. Tää on mun juttu. Mun motivaatio saavuttaa jotain tässä lajissa on puhtaasti lähtöisin siitä, että mä ihan todella rakastan tätä. Mä en ole koskaan rakastanut mitään tai ketään näin syvästi kuin tätä lajia.
Ja totuus on se, että mun matka on vasta ihan aluillaan tässä koko asiassa. Mä olen ollut mukana vasta puolitoista vuotta, kun maailman huiput on pelanneet tätä lajia jo 11 vuotta. Koko moderni roller derby elää niin isoa murrosvaihetta, etten malta jättää leikkiä kesken nyt, kun sen hiekkalaatikon reunan yli oon vihdoin jaksanut itseni kammeta.
Pitäköön muut tohtorinhattunsa ja hienot tittelinsä. Mulle ihan todella riittää mun luistimet ja tasainen, kuiva alusta. Ne ja nämä ihmiset tekee musta onnellisen.
